Ikävä. Aaltojen pehmeää keinua. Kohinaa. Meren rauhoittavaa ääntä, joka kantautuu kylpyhuoneeseen. Ikävä hienojakoista hiekkaa, joka kasautuu viiruiksi suihkuhuoneen lattialle. Hiekanjyviä, joita kammataan lasten hiuksista ja päänahasta vielä viikkoja uimareissujen jälkeen. Polttavaa, pehmeää hiekkaa. Kävelyä viileässä vesirajassa. Jäätelöä. Taivaallisen hyvää jäätelöä, jota tekee mieli syödä suukottamalla. Heräävää aamun lämpöä, josta tietää, että tänään tulee kuuma päivä. Ihanaa raukeutta ja pehmeyttä. Sisäpihalla tuulessa hulmuavia värikkäitä pyykkejä. Kirkkaalla pilvettömällä taivaalla kaartelevia pääskysiä, kujertavia kyyhkyjä. Sirkkojen siritystä, oliivipuita, piknikkiä rantamännikön, pinetan varjoissa. Raikasta kuplivaa viiniä, pieniä kertakäyttömukeja ja suloista neljänneslitran viinikannua. Lounasta rosticceriassa.
Ikävä. Villa dei Cedrin suuria puita, lämpimiä kylpyjä, illan viiletessä höyryävää vettä. Pyöräilyä ja potkulautailua Veronassa. Karkkikauppaa ja jätskibaaria Via Romalla, viinilasillista ja lounasta il Bugiardossa. Oopperailtaa tummenevassa, lämpimässä kesäyössä. Junaretkiä Venetsiaan. Seikkailuja hiljaisilla kujilla. Vaporetto-ajelua ja merituulen raikkautta. Gardajärven kirkkautta,päivittäisiä uimaretkiä aaltorantaan, käärmerantaan, simpukkarantaan, salaisuuksien rantaan. Ikävä ympäröiviä vuoria, jotka ovat jättäneet jälkensä tunnemuistoihin. Sydämessäni on vuorten kokoinen aukko. ”Ma dove sono le montagne” – Missä vuoret ovat! Huudahtaa Pikku Heidi elokuvassa herättyään ja avattuaan ikkunan kaupungissa, jonne on tullut lähetetyksi vuorilta isoisän luota. Tämä huudahdus on tullut meillä lasten kanssa usein mieleen Gardasta Helsinkiin palattuamme. Vuosi vuodelta Suomeen palatessa hiipivä Italian ikävä on kasvanut, vuorten kokoiseksi.
Ikävä. Ihmisiä. Ikävä ennen muuta ystäviä ja naapureita. Yhteisiä rantaretkiä, kävelyitä, aperitivo-tapaamisia, jätskitreffejä, pitkiä lounaita ja illallisia, jotka kiireettömästi venyvät ja venyvät. Ikävä enemmän tai vähemmän spontaaneja kohtaamisia, kun tapaamisiin liittyy lisää ihmisiä, tuttuja ja tuttujen tuttuja.
Eron hetkellä lohdullista on aina ollut tietää, että pian palaamme taas Italiaan. Tänäkin vuonna kevät ja kesä saapuuvat Gardalle ja Toscanaan. Meri kohisee ja aaltoilee. Vuoret vartioivat auringossa kimmeltävää järveä, kuten ennenkin. Ystävät ovat siellä.
Mutta meille tämä kesä on erilainen. Kesä Lohjalla, Ikkalassa, muonamiehentalossa. Voikukat täplittävät energisenkeltaisina pihamaata. Edessä avautuu peltomaisema, jonka poikki peurat ja jänikset loikkivat päivittäin. Valkorunkoiset koivut huojuvat viileässä tuulessa. Omenapuu on kukkiessaan käsittämättömän kaunis, sitä rakastan.
Välillä kuitenkin tuntuu, etten kykene näkemään kaunista maisemaa ympärilläni. Se verhoutuu sumuiseen ikävään. Pohjaton ikävä rutistaa rintaa ja vatsanpohjaa. Vaikka juureni ovat syvällä suomalaisessa peltomaisemassa, sydämeni sykkii vahvasti Italialle. Reilun kymmenen vuodan ajan kiintymys on vuosi vuodelta syventynyt. Italia on sydämeni ja sieluni koti. Tämän tunteen tämä erikoinen kevät on kirkastanut.